Tämä on pitkä juttu. Jos haluat lyhyen version, voit huoletta siirtyä viimeiseen kappaleeseen.

Synnyin Jyväskylässä 1984. Synnytyssalissa soi säkkipillimusiikki, ja Suomi hävisi Wembleyllä jalkapallo-ottelun Englannille lukemin 5-0.

Oma jalkapallourani jäi lyhyeksi, ja itsekin jäin liian lyhyeksi pelipaikalleni. Maalivahtina olin tosin suhteellisen lahjakas. Pelaaja, johon luotettiin taitojensa puolesta, mutta joka oli niin herkkä kritiikille, että epäonnistumisten sietäminen oli mahdotonta. Moni todellinen tai koettu epäonnistuminen johti täydelliseen räjähdykseen. Epävarma poika, jolla oli lahja osua pallon tielle. Jalkapallo opetti, antoi ja otti. Ennen 18 ikävuotta olin itse ottanut tuntumaa kentän kamaraan useammin kuin pystyn edes arvioimaan, lukuisilla eri paikkakunnilla ja vaihtelevissa olosuhteissa. Mudan peitossa. Hanskat jäykiksi jäätyneenä Varkaudessa. Tuuli puhalsi betonia kovemmalla hiekkakentällä nostaen iltavaloissa kimaltavat, täysin jäiset lumihiutaleet ilmaan. Ne kimaltaen välkkyivät kuin ideat  aivoissani.

Göteborgissa, johon matkustimme Jyväskylän Pallokerhon -84 poikien kanssa Mällisen charter-bussilla Tukholman kautta,syntyivät taas kuraisimmat (kirjaimellisesti) jalkapallomuistot. Olimme JyPK:n toistaiseksi viimeinen poikajoukkue. Peliasut valmisti irlantilainen O´neills, ja niissä oli tyyliä kauluksineen ja hihansuiden resoreineen. Asut olivat joka päivä aivan kurasta ruskeat, kuin suoraan ojasta kaivetut.

Olin saanut Ruotsiin mukaan vanhempien filmipokkarin ja 7 rullaa filmiä. Voinet uskoa, että noista filmeistä ei jäänyt käyttämättä ruutuakaan. Siitä eteenpäin kamera kulki mukana pelireissuilla usein, ja moni kuvanottohetki, sekä niistä syntyneet kuvat tuottivat meissä kaikissa suunnatonta riemua: minussa kuvan ottajana, ja joukkuetovereissani kuvaamisen kohteena.

Tunne, jonka kuvien tekeminen minussa herätti oli sukua sille tunteelle, jonka saa, kun kaikki ovat jo varmoja, että aivan kohta vastustaja iskee pallon ohitsesi verkon perukoille, ja sinun tehtäväksesi jää nöyränä poimia pallo verkosta.  Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä vedät pidemmän korren: aivosi ovat ottaneet ohjat kehostasi ja teet jotain ihmeellistä. Yleisö kohahtaa. Pallo on jo lähetetty matkalle kohti vastahyökkäystä.

Tämän tunteen palo leimahti kerran, eikä sitä ole sittemmin ollut aisoissa piteleminen. Sain äidiltä luvan ostaa Seppälän Gigantista digikameran. Budjetti oli muistaakseni noin 250€. Sillä ei olisi saanut juuri minkäänlaista digikameraa, ja minä päätin sijoittaa rahat Nikon f65 -filmikameraan 18x80mm objektiivilla.

Päädyin valokuvauksesta kiinnostuneena, ja lukioon liian kaoottisena kaverina opiskelemaan media-assistentin tutkintoon, jonka johdosta tutustuin myös lasteni äitiin, entiseen vaimooni. Elämä on ihmeellistä, sillä tämän seurauksena puhun nyt sujuvaa Farsin kieltä. Säännöllisesti pääsen ilahduttamaan täällä kylmässä Suomessa taivaltavaa, persiaa ensimmäisenä tai toisena kielenään puhuvaa ihmistä. Kalpea suomalainen ukkeli puhuu meidän tuhansia vuosia vanhaa kieltä.

Olen siis Niko Rakkolainen. Valokuvaaja Espoosta. Olen erikoistunut ihmisten kuvaamiseen. Pidän siitä mitä valokuvaaminen tekona voi saada aikaan.